Kun on opettajana 30 vuotta houkutellut muita innostumaan kuvantekemisestä, on kiehtovaa saada aikaa ja mahdollisuus omaan tekemiseen. Vuosituhannen alussa tuli tilaisuus tutustua uuteen tekniikkaan, pronssivaluun, joka haasteineen on vienyt mukanaan.

Aiemmin kierrätin kuivuneet, hylätyt savityöt ja käytetyt paperit niin oppilas- kuin omissa töissä uusiksi. Paperisavi oli ehdoton ekomassa. Pronssin mielsin ylellisyydeksi, mutta se osoittautuikin ikuisesti kierrätyskelpoiseksi - vaikkapa jälkipolvien sulatella uusiin muotoihin. Ja toisaalta:"vaikka ihminen katoaisi maapallolta, todistaisivat pronssit ihmisen touhuista vielä 10 miljoonan vuoden kuluttua!" (Tiede 1/2008)

Työni ovat usein 60-lukulaisen kantaaottavia. Ehkä sekin on vain itsekeskeisyyttä, että työstää myötäelämisen tuskaa pois kuvissaan. Vaikkakin pienesti, ikäänkuin käsijarru päällä. Työni ovat yleensä myös esittäviä. Pelkkä värien ja muotojen jännite - niin kiehtovia kuin ovatkin - ei itselleni anna "lupaa" työhön. Näen kuulemani musiikin väreinä, muotoina, liikkeenä, niin kuvaamattoman upeana, nopeasti vaihtuvana virtana, ettei ole uskallusta sitä paperille pysäyttää. Niinpä kontrapostokin riittää haasteeksi.